Vieraskynä: Bipolaarinen häiriö omaisen silmin

Valvoin koko yön, sillä pelkäsin puolisoni tappavan minut.

Jo hetken aikaa olin havainnut puolisossani normaalista poikkeavaa käytöstä, mutta ajattelin sen johtuvan stressistä tai rahamurheista. Yhtäkkiä puolisoni ilmoitti olevansa sairauslomalla, koska työpaikalta oli niin suositeltu. Ihmettelin asiaa aluksi, kunnes tajusin hänen olevan erittäin ahdistunut myös kotona. Hän kertoi kokeneensa työpaikkakiusaamista ja pahoinvoinnin johtuvan siitä. Uskoin häntä. Tietenkin uskoin. Miksi olisin epäillyt ihmistä, jota olin rakastanut 20 vuotta? Yhtäkkiä tarinat työpaikan tapahtumista muuttuivat kuitenkin villeiksi; työpaikalla olisi tapahtunut fyysistä pahoinpitelyä, siellä liikkui hahmoja, joita muut eivät nähneet ja häntä itseään uhkailtiin jatkuvasti. Kyseenalaistin nämä, mutta tuloksetta. Keskustelumme ei edennyt mihinkään ja jatkoimme normaaleja arkitoimiamme. Kävimme kaupassa ja laitoimme ruokaa. Parin päivän päästä olimme kuitenkin alun tilanteessa.

Päivä oli ollut normaali, niin normaali kuin tilanteessamme sillä hetkellä oli. Ennen nukkumaan menoa riitelimme jostain täysin vähäpätöisestä. En ole ikinä halunnut mennä riidoissa nukkumaan, joten yritin jatkaa keskustelua. Se sai kuitenkin absurdit mittasuhteet ja vielä absurdimman suunnan. Olin demoni ja hän enkeli. Hänen kasvoiltaan ja silmistään en nähnyt enää omaa puolisoani. Seuraavana päivänä pyysin useasti häntä menemään lääkäriin. Hän ei kuitenkaan kokenut tälle tarvetta. Kuulemma lääkärin aika olisi tulossa ensi viikolla. Hän voisi asiasta sitten keskustella. Seuraava yö oli normaali, mutta seuraavan päivän käytös täysin arvaamatonta. Tunnetila vaihtui raivon ja hymyn välillä minuutin välein. Jankkasin edelleen lääkäriin menosta, mutta puolisoni ei ollut suostuvainen. Illalla totesin, että näin ei voi jatkua. Pyysin vanhempani avuksi. Totesin, että puolisoni on saatava ensiapuun, mutta minua hän ei kuuntele. Vanhempani tulivat paikalle nopeasti, olen onnekas, sillä he asuvat lähellä. Heidän avullaan saimme puolisoni puhuttua lähtemään paikalliseen ensiapuun. Matkalla sinne hän yritti ensin parkkipaikalla karata autoomme, että olisi ajanut pois. Kun saimme hänet vanhempieni autoon, yritti hän vielä ensiavun pihalla karata autosta toiseen suuntaan. Lisäksi vielä kaksi kertaa ensiavusta. Isäni sai hänet jokaisella kerralla osin puhumalla, osin käskemällä, jäämään. Olin tietenkin mukana, mutta en saanut edes istua samalla penkkirivillä ensiavun aulassa. Puolisoni koki minua kohtaan suunnatonta vihaa. Kaikki hänen kokemansa paha oli minun syytäni. Hän oli kunnossa, minä vain halusin hänelle pahaa. Halusin antaa hänelle opetuksen. Näin hän asian näki.

Ensiavussa jouduimme odottamaan mielestäni suhteettoman kauan. Olin hädissäni. Pelkäsin koko ajan puolisoni karkaavan. Halusin vain päästä hoitajan vastaanotolle, jotta minuakin kuunneltaisiin. Jotta joku ammattilainen näkisi sekä minun että puolisoni hädän. Lopulta pääsimme mielenterveyshoitajan huoneeseen. Myös isäni oli huoneessa mukana pyynnöstäni. Itse näin puolisoni vastausten epäloogisuuden, tunsin hänen perustelemattoman raivonsa minua kohtaan, vaikka käytös olikin rauhallista. Hän yritti kaikin tavoin vakuuttaa olevansa kunnossa. Hetken päästä hoitaja pyysi paikalle myös lääkärin. Pelkäsin koko ajan, että saan kuulla liioittelevani. Pelkäsin, että puolisoani ei oteta hoitoon. Onnekseni näin ei kuitenkaan käynyt. Puolisoni lähetettiin M1-lähetteellä psykiatriselle tarkkailuosastolle. Siellä hänen oli määrä olla 3 päivää tarkkailussa. Nämä kolme päivää olivat lopulta noin kuusi viikkoa.

Noiden kuuden viikon aikana puolisoni laittoi vireille avioeron. Tämä itse asiassa tapahtui viidentenä sairaalapäivänä. Aika isoja päätöksiä ihmiselle, joka on psykoosissa, näkee ja kuulee olemattomia, mutta on silti sairaalan mielestä kykenevä tekemään moisen ratkaisun. Häneltä ei myöskään otettu puhelinta pois, koska tämä rajoittaisi liikaa yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta. Puolisoni some-päivitykset olivat sekavia, hän vaihtoi nimeään pelkiksi symboleiksi. Hän myös katkaisi asunnostamme internetyhteyden. Puolisoni oli ilmoittanut sairaalaan, että ei halua olla tekemisissä kanssani, mutta ei ollut kieltänyt, etteikö minulle voisi kertoa hänen tilastaan. Soitin sairaalaan ja pyysin, että puhelin otettaisiin pois. En halunnut, että puolisoni tekee jotain, mitä katuu myöhemmin. Esimerkiksi soittelee esimiehelle, joutuu selittelemään myöhemmin sekavia päivityksiään tai katkaisee asunnostamme sähköt tai vakuutukset (elimme loppuvuotta, joten ulkona oli jo kylmä). Puolisoni oli ajoittain kärsinyt myös peliongelmasta ja sen vuoksi velkaantunut. Olin huolissani, että sekava sairaalajakso, jolla puhelin sai olla käytössä, aiheuttaisi sen, että puolisoni joutuisi ongelmiin, jotka seuraisivat häntä vielä vuosien päähän. Sairaalasta luvattiin keskustella hänen kanssaan. Puhelimen pois ottaminen ei ollut käytännössä mahdollista tällaisessakaan tilanteessa. Se olisi kuulemma vaatinut lääkärin päätöksen ja olisi erittäin äärimmäinen keino. Olin hämilläni.

Kun kuusi viikkoa lähestyi loppuaan, tapasimme hoitoneuvottelussa. Puolisoni ei ollut halunnut tavata minua koko aikana. Vanhempiani hän oli kuitenkin tavannut sairaalassa. Hänen puheensa oli koko ajan samanlaista; kaikki paha, mitä hänelle on tapahtunut, on minun syytäni. Käytös oli kuitenkin rauhallisempaa. Psykoosiin liittyvät hallusinaatiot olivat ehkä helpottaneet. Tai sitten hän ei vain puhunut niistä. Hoitoneuvottelu oli farssi. Puolisoni oli raivoissaan minua kohtaan. Hänen omahoitajansa joutui lähtemään hänen kanssaan kesken huoneesta pois, koska hän provosoitui minun läsnäolostani. Emme saaneet neuvottelua hänen kanssaan vietyä loppuun. Minulle tuli tunne, että osaston lääkäri ja hoitajat uskoivat ennemmin puolisoani. Näkyihän verikokeissa, että lääkitys oli oikealla tasolla. Tuntui, että minä olin se paha ihminen, joka halusi kostaa puolisolleni, leikkiä vaikeaa, koska en suostunut eroon. Kuuden viikon jälkeen sain soiton puolisoltani. Hänet kotiutettaisiin. Hän oli hankkinut itselleen asunnon, mutta pääsisi sinne vasta parin viikon päästä. Voisimmeko sen aikaa asua yhdessä asunnossamme? Järkytyin. Mielestäni se oli täysin mahdoton ajatus. Puolisoni ei ensinnäkään ollut kunnossa. Hän ei ollut oma itsensä. Tunsin hänet. Olin tuntenut liki 20 vuotta. Lisäksi hän koki, että kaikki paha on syytäni. Soitin sairaalaan. Kysyin, että minne puolisoni aiotaan kotiuttaa, sillä luokseni hän ei voisi tulla. Vastaukseksi sain, että emmekö omista asunnon yhdessä? Jos näin on, niin puolisollani on oikeus tulla sinne. Yritin selittää, että oma mielenterveyteni ei sitä kestäisi. En myöskään kokisi olevani turvassa. Yritin kysyä, ovatko he aivan varmoja asiasta? Näin kuitenkin oli. Asia olisi nyt minun ongelmani, ei heidän. Huomasin, ettei puolisoni ajatellut järkevästi. Hän ymmärsi, etten halunnut häntä luokseni, mutta pohti vakavissaan, voisiko asua taloyhtiön saunaosastolla pari viikkoa, jos veisi sinne vain patjan. Yritin kysyä puolisoni samassa kaupungissa asuvalta äidiltä, voisiko hän ottaa puolisoni luokseen pariksi viikoksi. Hän ei suostunut. Vanhempani tulivat jälleen avuksi. Puolisoni asui heidän alakerrassaan kaksi viikkoa. Ottamatta mitään kontaktia, keskustelematta heidän kanssaan, käyttäen omaa ulko-ovea, kommunikoiden ainoastaan viestein alhaalta yläkertaan. Pihan poikki kävellessään hän ei tervehtinyt, oli täysin poissaoleva. Vanhempani olivat huolissaan ja kertoivat minulle, että puolisoni ei missään nimessä ole kunnossa. Kaksi viikkoa kuitenkin kului ja puolisoni pääsi muuttamaan omaan vuokra-asuntoonsa. Hän tuli äitinsä kanssa hakemaan joitakin tavaroita kodistamme. Hän ei olisi halunnut antaa minulle asuntomme avaimia, vaikkei enää asunutkaan siellä. Sain sovittua, että koska hän ei maksa asumisesta tai lainasta, hän antaa avaimet minulle. Tämän jälkeen en kuullut hänestä yli kahteen kuukauteen.

Noin kahden kuukauden kuluttua sain soiton puolisoni ystävältä. Hän kysyi, olinko kuullut mitä on tapahtunut. Olin ihmeissäni. Sain kuulla, että puolisoni on ilmeisesti tehnyt itselleen jotain. Hänen äitinsä oli löytänyt puolisoni asunnosta jäähyväsikirjeen. Edellisenä päivänä he olivat vielä tavanneet. Soitin puolisoni äidille ja vaadin häntä kertomaan mikä tilanne on. Hän oli puolisoni asunnossa odottamassa poliisia. Sain vielä illalla kyydin puolisoni vuokra-asunnolle. Yritin selvittää tilannetta. Hänen äitinsä vain istui asunnossa ja nyyhkytti. Poliisille soitosta oli kuulemma jo yli kaksi tuntia. Olin vihainen, että hän ei ollut soittanut minulle, sillä olimmehan hänen lapsensa kanssa edelleen naimisissa. Rakastin edelleen puolisoani. Tiesin, että hän ei ole kunnossa. Soitin uudelleen hätäkeskukseen. Kuulemma poliisi soittaisi kohta takaisin. Sitä puhelua odotellessa puolisoni ilmestyikin yhtäkkiä ovesta sisään. Hän oli ihmeissään ja raivoissaan. Mitä ihmettä teimme hänen asunnossaan. Hän oli aivan sekaisin. Ehkä jopa vielä enemmän kuin muutamaa kuukautta aiemmin, kun olin hänet toimittanut ensiapuun. Soitin jälleen hätäkeskukseen. Kerroin tilanteen ja ilmoitin, että nyt tarvitsemme ennen kaikkea ambulanssin. Lopulta apu saapui paikalle. Keskusteltuaan meidän kaikkien kanssa, ensihoitaja ilmoitti minulle, että pakkohoidon kriteerit eivät täyty. He eivät voisi viedä puolisoani väkisin mukaansa, jos hän ei suostuisi lähtemään. Olin järkyttynyt. Pyysin, että he kuitenkin koittaisivat puhua hänet mukaansa. He onnistuivat. Sain kuulla, että samana iltana puolisoni oli toimitettu samalle psykiatriselle tarkkailuosastolle, jossa hän oli ollut vain paria kuukautta aikaisemmin. Tämän jälkeen yhteytemme katkesi. Puolisoni oli kieltänyt, että minulle ei saa antaa mitään informaatiota hänestä. Näin ollen en saanut siis edes tietää onko hän sairaalassa ylipäätään. Minun ei kannattanut soitella ja kysellä hänen kuulumisiaan. Avioeroprosessi eteni. Hyväksyin ajatuksen, että tämä oli parisuhteemme loppu. Palkkasin asianajajan ja olimme yhteydessä vain hänen välityksellään. Ero oli pitkä ja vaikea, mutta lopulta saimme kaiken sovittua. Näimme koko prosessin aikana kahdesti; ositustilaisuudessa ja pankissa, kun lunastin asuntomme itselleni. Emme keskustelleet tai kyselleet kuulumisia. Ositustilaisuudessa hän vaikutti olevan enemmän oma itsensä, pankissa taas ei. Pankkitilaisuuden jälkeen kaikki oli lopullisesti ohi. Emme ole missään tekemisissä.

Yllä kuvattu on hyvin paljon tiivistetty tapahtumasarja, mutta kertoo olennaisen siitä, mitä elin läpi pari vuotta sitten. Omaisena päässäni pyöri ja pyörii edelleen miljoona asiaa. Puolisoni oli kärsinyt mielenterveysongelmista lähes koko aikuisikänsä. Bipolaarihäiriön diagnoosin hän oli saanut muutamaa vuotta aiemmin. Olin päättänyt, että mikään diagnoosi ei meitä kaataisi. Olimme selvinneet jo aiemmin vaikeista asioista yhdessä, selviäisimme mistä vaan. En kokenut arkeamme raskaaksi. Elimme mielestäni normaalia elämää. Kaikki ei ole pelkkää juhlaa, jos on ollut yhdessä 15 vuotta ja ylikin. Meillä oli todella paljon hyvää. Bipo-diagnoosin jälkeen lääkitystä korjattiin, työaikaan tuli muutoksia, jotka tukivat puolisoni jaksamista ja tilanne meni mielestäni paljon parempaan. Puolisoni silloinen työpaikka lannisti häntä, mutta vajaa vuosi ennen alussa kuvattua psykoosia, hän oli saanut uuden työpaikan. Hän sai enemmän vastuuta, työ oli monipuolisempaa ja työyhteisö mukava. Jälkiviisaana voin huomata, että puolisoni vauhti alkoi kiihtyä jo alkuvuoden ja erityisesti kevään aikana. Kesään päästyämme hän mm. innostui käymään todella pitkillä, jopa 3h kävelylenkeillä. Hän oli kuitenkin hyväntuulinen ja suhtautui positiivisesti tulevaisuuteen. Puolisoni ei ollut koskaan kovin liikunnallinen, joten olin tyytyväinen, että hän oli nyt löytänyt kävelyn. Hän nautti siitä ja otti kävelylenkeillään mm. paljon luontokuvia, jonka voi myös mieltää hänen harrastuksekseen. Kesän lopulla vietimme ystäviemme häitä. Häiden valmistelussa ja hääjuhlassa vauhti äityi mielestäni liian kovaksi. Puolisoni ei ollut juuri koskaan juonut paljon alkoholia, mutta tuolloin sitä kului. Käyttäytyminen kävi holtittomaksi. Hääjuhlasta passitin hänet nukkumaan. Tästä hän oli minulle pitkään vihainen. Yritin jo tällöin kysellä, onko kaikki hyvin. Puolisoni kuitenkin sanoi, että ongelma on minun käytöksessäni. Yritän holhota ja kahlita häntä liikaa. Hän ei saa olla vapaasti oma itsensä. Asia painui pois päivittäisestä arjesta. Itselläni oli syksyllä iso tapahtumaprojekti, jota oli suunniteltu kaksi vuotta. Huomioni oli paljon siinä. Kunnes lopulta arkemme lipui noihin tulevaisuutta määrittäviin pariin viikkoon.

Miksi en reagoinut aiemmin? Jo keväällä? Siksi, että en halunnut elää arkea, jossa joutuisin koko ajan vahtimaan toisen tekemistä. Olin onnellinen puolisoni puolesta. Siitä, että hän voi mielestäni pitkästä aikaa hyvin uuden työpaikan myötä. Parisuhde, jossa jokainen ”liian iloinen” hymy tai ”liian pitkä” kävelylenkki olisi ollut merkki tulevasta pahasta, kuulostaa kamalalta. Halusin, että olemme tasavertaisia puolisoina, en ole hänen hoitajansa tai vahtinsa. En ole hetkeäkään kokenut huonoa omatuntoa siitä, etten aiemmin puuttunut asiaan. On varmasti asioita, mitä olisin voinut tehdä toisin, kun asiaa pohtii jälkeenpäin. Siinä tilanteessa toimin kuitenkin parhaalla tavalla, mihin pystyin.

Sain runsaasti tukea ja apua ystäviltäni ja perheeltäni. Ilman sitä tukea en tiedä, kuinka olisin jaksanut. Hakeuduin myös alueellisen Finfamin palveluiden piiriin. Finfami on Mielenterveysomaisten keskusliitto. Sain sieltä keskusteluapua ja vertaistukea. Sain myöhemmin kuulla, että psykiatriselta osastolta olisi tullut heti kertoa minulle Finfamin palveluista, mutta näin ei tapahtunut. Etsin itse tietoa ja hain itselleni apua. Liityin Facebookissa bipolaarihäiriötä sairastavien omaisten ryhmään. Rohkeuteni tai edes tahtoni ei riittänyt kommentoimaan tai kertomaan omaa tarinaani, mutta luin aktiivisesti muiden postauksia. Pakko todeta, että monet niistä eivät olleet kovin mieltä ylentäviä. Meillä ei puolisoni kanssa ole lapsia, mutta perheellisten tarinat olivat ajoittain suorastaan järkyttäviä. Jos toinen vanhempi voi säännöllisin väliajoin enemmän tai vähemmän huonosti tai kärsii maniasta, ei perhe-elämä ole kovin rauhallista. Silloin toinen vanhempi joutuu mielestäni kohtuuttoman kovaan paikkaan yrittäessään parhaansa taata lapsille hyvän ja tasaisen arjen ja koittaessaan selvitä puolison ”sekoilusta”.

Vaikka tukiverkkoni oli vahva, koin lopulta olevani yksin tilanteessa. Yksin kohtaamassa puolisoni vihan. Yksin taistelemassa sairaalan kanssa, vakuutusyhtiön kanssa, sähköyhtiön kanssa… Meillä kaikki sopimukset olivat puolisoni nimissä. Virhe. Yritin soittaa yhtiöihin ja selittää tilanteeni, mutta pahoittelun lisäksi he eivät voineet lain puitteissa tehdä mitään. Koin, että myöskään sairaalassa ei minua kuunneltu. Kommentti siitä, että puolisoni kotiutuminen olisi minun ongelmani, soi varmaan ikuisesti päässäni. Ylipäätään puolisoni kotiutettiin sairaalasta parin tunnin varoitusajalla ilman paikkaa mihin mennä, ilman käteistä (ei mahdollisuutta ostaa bussilippua), ilman, että ketään olisi häntä pyydetty hakemaan, jalassaan ainoastaan lenkkarit. Oli joulukuu. Mielestäni tämä oli lähes heitteillejättö, varsinkin kun huomioi, että puolisoni ei ollut kunnossa tuolloinkaan. Ei, vaikka ne verikokeet niin sanoivatkin. Kyseenalaistan omalta kohdaltani myös sitä linjaa, miten psykiatrisessa sairaanhoidossa suhtaudutaan yksilön oikeuksiin. Tiedän, että aihe on tulenarka ja kiistanalainen. On mielestäni kuitenkin käsittämätöntä, että henkilö, joka näkee ja kuulee harhoja, on oikeustoimikelpoinen ja kykenevä päättämään esim. siitä, että puolisolle ei saa kertoa hänestä. Myös oikeus käyttää puhelinta täysin vapaasti huolimatta siitä, että sen käyttö saattaa vahingoittaa potilasta itseään ja hänen läheisiään, on kyseenalaista. Mitä tapahtuisi, jos potilas sairaalassaolon aikana esim. velkaantuisi vaikeasti?

Olen perheineni myös hyvä esimerkki siitä, että puolisoni mielenterveysongelmat eivät vaikuttaneet vain minuun. Ne vaikuttivat voimakkaasti myös mm. vanhempiini. He olivat apunani ja tukenani. He jopa majoittivat puolisoni luokseen, vaikka tämä oli ilmoittanut vihaavansa minua ja tehnyt jo erohakemuksen. Vanhempani näkivät myös puolisoni pahoinvoinnin. He pystyivät myös toteamaan, että asiat eivät ole hyvin. Millään tällä ei ollut merkitystä siihen, että puolisoni olisi saanut olla riittävän kauan sairaalahoidossa. Kotiuttamisen jälkeen hänet ohjattiin paikallisen mielenterveystoimiston asiakkaaksi. Sain tietää, että ensimmäinen aika vastaanotolle oli noin kuukauden päästä kotiuttamisesta. Meille oli myös sovittu pariterapia-aika. Toivoin sitä, sillä vaikka olin jo osaltaan eron hyväksynyt, olisin halunnut keskustella rauhassa ja ulkopuolisen läsnä ollessa tapahtuneesta. Pariterapiaan emme ikinä päässeet, sillä puolisoni joutui uudelleen sairaalaan. Ja tässäkin vaiheessa minä, aviopuoliso, joka ei ollut ollut tekemisissä potilaan kanssa, soittelin läpi eri instanssit ja peruin esim. puolisoni vastaanottoaikoja ja hoidin hänen asioitaan, vaikka en oikeastaan edes mistään mitään tiennyt. Emmehän olleet olleet yli kahteen kuukauteen tekemisissä. Ei ollut muitakaan asioita hoitamaan ja se oli ”minun vastuullani”.

Olen käytännön ihminen ja taistelija. Jos olisimme jatkaneet puolisoni kanssa yhdessä, olisin varmasti isosti barrikadeilla pitämässä ääntä siitä, kuinka älyttömiä piirteitä tässä maassa mielenterveyshoitoon liittyy. Liiallinen laitoshoito ei ole hyvä, mutta nyt monet jäävät ilman hoitoa kokonaan. Koska ihmisten itsemääräämisoikeus on hyvin vahva, on omaisten vaikea saada apua läheiselleen. Laitospaikkoja vähennetään. Avohoitoa lisätään. Kaikilla, ihan kaikilla on oikeus olla yhteiskuntamme jäseniä, mutta yhteiskunnan tulisi myös huolehtia jäsenistään, kun on sen aika. Viime vuosina uutisista on voitu lukea esimerkiksi miehestä, joka yritti huitoa puukolla pikkupoikaa supermarketissa. Tai toisesta, joka surmasi sisarensa lapsen. Molemmat heistä on todettu syyntakeettomiksi. Tämä siis tarkoittaa, että he ovat teon tehdessään olleet täyttä ymmärrystä vailla. Ja jos vielä suomennan, mitä todennäköisimmin psykoosissa. Mielestäni on väärin, että kun mielenterveyshoito sakkaa, apua ei saa, vaikka sitä yritetään hakea. Silloin voi käydä niin, että pohjimmiltaan hyvät ja moitteettomat ihmiset saattavat ajautua tekoihin, jotka ovat peruuttamattomia ja tuhoavat monta elämää.

Tänään voin hyvin. Voin paremmin kuin vuosiin. Tajuan nyt, että puolisoni mielenterveysongelmat rasittivat parisuhdettamme todella paljon. En vain koskaan kokenut tai ajatellut niin. Olimme kasvaneet yhdessä liki 20 vuotta, kaikki tuo oli meille normaalia arkea. Nyt, vapaana tuosta, olen tajunnut, että olen onnellinen. Rakastin puolisoani ehdoitta. Tulen aina vaalimaan hyviä aikojamme. Asioiden käsittely on vienyt itseltäni aikaa, mutta olen antanut sen itselleni. Olen pohtinut mm. sitä, miten eri palveluntarjoajat ja yhtiöt olisivat suhtautuneet, jos olisin ilmoittanut puolisoni olevan koomassa ja näin ollen minun täytyisi nyt hoitaa asioita? Olisinko silloinkin saanut osakseni pahoittelua ja että he eivät voi silti tehdä mitään? Onko somaattinen sairaus uskottavampi ja vakavampi kuin psyykkinen? Välillä ajattelin omassa selviytymistaistelussani, että olisi helpompaa, jos puolisoni olisi kuollut. Silloin minua osattaisiin neuvoa. Olisi olemassa valmiita vastauksia. Minua uskottaisiin. Minulle kerrottaisiin, miten tulee toimia minkäkin suhteen. Missään nimessä en siis toivo tai ole toivonut puolisoni kuolemaa, mutta epätoivoisena aikana eri tahojen kanssa taistellessa myös tämä kävi mielessä. Monet eronneet kertovat, että ero oli lopulta helppo päätös ja vuosien saatossa oli kasvettu erilleen. Me emme. Tai ainakaan minä en. Jos puolisoni oli, hän ei valitettavasti minulle tästä koskaan kertonut. Se prosessi, mitä monet käyvät läpi jo ennen eroa; tunteiden laantuminen, kiinnostuminen muista ihmisistä romanttisessa mielessä jne. on minun ollut käytävä yksin eron jälkeen. Tästäkin syystä olen ottanut ja antanut itselleni aikaa. Yhden ihmisen eroprosessi. Olen hyväksynyt, että ne kysymykset, mitä olisin aiemmin halunnut esittää entiselle puolisolleni, jäänevät vaille vastausta ikuisesti. Näin ollen olen antanut niiden unohtua. Olen keskittynyt rakentamaan itselleni hyvää ja omannäköistä elämää. Olen aina menossa elämässäni eteenpäin, niin tässäkin vaiheessa. Haluan jättää taakseni tämän taistelun. Kantaa arvet ylpeydellä muistuttamassa mistä olen selvinnyt.