Vieraskynä: Stigman murtaminen

Miksi?

Miksi mä haluan olla avoin mielenterveysongelmistani, tehdä niistä julkisia ja antaa kasvoni mielenterveydelle? Tämä on kysymys, mitä olen pohtinut jo ennen kuin aloin päivittää vaikeuksistani avoimesti, rehellisen raa’asti. Meillä kaikilla on mielenterveys ja suurella osalla, se järkkyy jossain elämänvaiheessa. Siihen liittyy liian usein stigma eli häpeäleima. Tämä stigma, leimautuminen aiheuttaa ylimääräistä häpeää ja kärsimystä, ihan kuin kärsimystä ei olisi jo tarpeeksi, ilman sosiaalista leimaa. 

Stigman aiheuttaa usein tietämättömyys ja ennakkoluulot. Sen takia haluan olla lisäämässä tietoutta. Monelle masennus on vain väsymystä, josta voi piristyä. Syömishäiriöinen kuulee, miksi et vain syö? Itsetuhoisuus ja arvet on huomion hakemista. Tämä on vielä liian monelle totta. Tämän takia haluan tehdä omasta taistelustani julkista. Lisätä ihmisten tietouttua, että näin moni ei joutuisi edellä mainittujen ennakkoluulojen kohteeksi. Valitsin tietoisesti sanan taistelu, en sairastaminen. Vaikka hetkittäin on niin mustaa, etten osaa ajatella huomista, silti mulla on vielä taistelutahtoa. Mun oman kokemuksen ja taistelun jakaminen vain lisää sitä taistelutahtoa. Mä haluan selvitä ja näyttää muille, että tästä on mahdollista selvitä hengissä, vaikka suurimman osan ajasta ei tunnukaan siltä. 

Mä taistelen tällähetkellä vaikeaa masennusta, ahdistuneisuushäiriötä ja bulimiaa vastaan. Taistelin aivan liian pitkään yksin. Kun vihdoin uskalsin avata suuni ja pyytää apua työterveyshoitajalta, olin elänyt syömishäiriön kanssa jo yli 15 vuotta. Sain työterveydestä heti lähetteen syömishäiriö yksikköön ja diagnoosiksi ahmimishäiriön eli bulimian. Ylipainoisena avun hakeminen syömishäiriöön tuntui vaikealta. Syömishäiriö on edelleen liian monelle nuorten, alipainoisten, ulkonäköpaineisten tyttöjen sairaus. Itse ylipainoisena ja 27-vuotiaana lähdin hakemaan apua mun pahin pelko oli, että mua ei uskottaisi. Monelle ystävälle totesin ennen ensimmäistä aikaa syömistähäiriö yksikössä että ”ne varmaan nauraa mut sieltä pihalle.”. No ei nauranut. Mut otettiin tosissaan. Ensimmäisen kerran sain myöntää muille ja itselleni, että olen oikeasti sairas. Mua kuunneltiin. Sain moniammatillista apua ja pääsin heti päiväosasto jaksolle. 

Mä olen aina osannut peittää mun masennuksen hyvin. En edes halunnut myöntää sen olemassa oloa. Kun odotin aikaa syömishäiriö yksikköön, sain postissa BDI masennustestin. Täytin testin ja totesin, ettei tämä voi pitää paikkaansa. En minä ole masentunut. Olen monta vuotta sitten havahtunut siihen, että mikään ei oikein tunnu miltään. Mikään ei tunnu enää samalta. Kuittasin asian itselleni sillä, että tälläistä aikuisen ihmisen elämän vaan kuuluu olla, suorittamista ja selviämistä. No ei kuulu! Työterveydessä kerroin psykologille saaneeni masennustestistä 34 pistettä eli vaikean masennuksen oireita. Kerroin sen naureskellen, että testi valehtelee ja mä voin ihan hyvin. Psykologi kuitenkin varasi ajan lääkärille seuraavaksi päiväksi ja onneksi varasi. 

Nyt tästä psykologin käynnistä on lähes kolme kuukautta. Mä jäin sairaslomalle masennuslääke reseptin kanssa seuraavana päivänä. Tällähetkellä olen viidettä viikkoa akuuttipsykiatrian osastolla. Syömishäiriö yksikössä mun hoito on tauotettu, mulla ei ollut siihen voimia enää, kun masennus ja itsetuhoiset ajatukset pahenivat. Sain lähetteen tehostettuun avohoitoon ja sielä osastolle, ensimmäistä kertaa elämässäni. Silloin mua pelotti. Akuuttipsykiatrian osasto osoittautui nopeasti juuri oikeaksi paikaksi mulle. Mulla on turvalliset seinät ympärillä ja hoitajia, joilla on aina aikaa keskustella. Mulla on olo, että olen turvassa. Mun ei tarvitse pelätä itseäni. 

Edelleen mä pystyn kertomaan omahoitajalleni hymyille mun itsetuhoisista ajatuksista. Masennus ei ole pelkkää jatkuvaa surua. Mä nauran edelleen, vaikka se nauru ei tunnukaan enää miltään. Mä myös hymyilen, koska se on opittu tapa. Koskaan ei voi tietää ulkonäön perusteella, mitä toinen käy läpi ja miten mustaa pään sisällä on. Mä haluan olla mukana murtamassa mielenterveysongelmien tabua. Se on suurin syy, miksi mä haluan kertoa avoimesti mitä käyn läpi. Mun omalla nimellä ja omilla kasvoilla, ettei nämä olisi vain sanoja paperilla, tai tietokoneen ruudulla. Tarinaani voi seurata instagramissa: @idamoihei.

– Ida Niemelä

Ps. Jos kaipaat keskusteluapua, voit varata ajan täältä. Palvelen sinua myös sopimuksen mukaan.